Tuntemattomaan ja takaisin muuttaa

Monet varmasti tietävät, että Rantapallolla on ollut jo pitkään oma blogiyhteisö. Jotkut ovat varmaan huomanneet, että nyt myös Pallontallaajat ovat lanseeranneet omansa. Minut kutsuttiin mukaan.

Pohdin, pähkäilin ja mietin. Blogger on kyllä toiminut käytössäni ihan hyvin ja kaiken huipuksi koko matkabloggaamiseni tulevaisuus on hieman vaakalaudalla tällä hetkellä. Miten kirjoittaa matkustelusta, jos ei ole tien päällä?

Pohdittuani aika pitkäänkin ja ensimmäisten Pallontallaajien blogien avauduttua totesin, että mikä ettei. Ehkäpä uusi blogiyhteisö inspiroikin bloggaamaan reissujuttuja kotisohvaltakin käsin. Lisäksi tätä kautta blogini toivottavasti tavoittaa lisää ihmisiä ja nimenomaan oikeasta kohderyhmästä.

Niinpä siis tulevaisuudessa blogini löytyy osoitteesta www.tuntemattomaanjatakaisin.pallontallaajat.net

Siirron tarkkaa päivämäärää en vielä tiedä, mutta yritän ehtiä varoittaa siitä vielä. Toivottavasti mahdollisimman moni lukija jatkaa seuraamista osoitteenmuutoksesta huolimatta :)

Niin, ja enhän mä nyt mitään reissausta lopullisesti lopeta ainakaan. Tulevaisuuden matkoista varmasti tulee raporttia, oli se sitten ensi vuonna tai viiden vuoden päästä. Marraskuussa ainakin on jonkinlaista Eurooppa-keikkaa luvassa, mahdollisesti Amsterdamiin. Who knows.

Välillä olen niin onnellinen että hävettää - fiiliksiä paluusta vol. 1

Pahoittelut, että tämän postauksen ilmestymisessä on kestänyt näinkin kauan. Olen aloittanut tämän loputtoman monta kertaa ja aina sormi on päätynyt delete-nappulalle. Lisäksi kun töissä istuu tietokoneella ja kirjoittelee päivät pitkät, ei kotona oikein sitä enää tee mieli tehdä. Alunperin tästä itseasiassa oli tarkoitus tulla elämä-on-ihanaa-ja-Suomessa-on-fantastista -hypetyspostaus, mutta tässä on nyt sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Varautukaa siis melkoiseen, valtavan pitkään tunteiden vuoristorataan!

Ensimmäinen kuukausi Suomessa oli upea. Katselin ympärilleni ihan uusin silmin ja ihmettelin, mikä ihme täällä niin kovasti otti päähän ennen lähtöä. Luonto on niin kaunis, kaikkialla on niin puhdasta, sinisiä järviä valtavasti ja mitä mahtavinta, voi kommunikoida omalla äidinkielellä. Yksinään ajellessani olen pysähdellyt tien sivuun ja napsinut kuvia kännykälläni kuin kunnon turisti konsanaan tuntematta itseäni edes hölmöksi. Muistan matkani Lappeenrantaankin tarkasti. Olin ihan fiiliksissä - mulla on oma auto, jolla pääsen ihan mihin vaan. Aurinko paistaa, kesä on tulossa ja olen vihdoin taas kotona, Suomessa. Silloin olin ensi kertaa kunnolla yksin pidemmän aikaa paluuni jälkeen ja satuin radiosta kuulemaan Jonna Tervomaan uuden biisin, Minä toivon. Sen sanat osuivat ja upposivat niin kovaa, että lopulta itkin, vain ja ainoastaan onnesta. Taisin vielä nauraakin päälle.

Olen käynyt joessa kylpemässä

Oranssissa teltassa lempimässä

Tiedän miten vislataan

Näin elävän Kekkosen

Tarkoitus on elää ja kerran kuolla

Henkeen kaikki vetää ja sormet nuolla

Tehdä jotain hyvää kun voi

Oi sehän menee kiertoon

Kuka riemun löytää sen pitäköön

Lipun salkoon nyt heti vetäköön

Kumpi voittaa historia vai tulevaisuus

Uusi ja uljas on aamu kun parvekkeelta katselen

Uudestisyntynyt maisema

Sinne pian mä astelen

Minä toivon rumpujen pärinää

Ikinälkäistä elämää

Ja toivon koskien kohinaa

Kokopitkää sinfoniaa

Kaupungissa käynyt oon eksymässä

Muodon vuoksi anteeksi pyytämässä

Ihastunut ihmiseen ja nukahtanut viereen

Kuka riemun löytää sen pitäköön

Lipun salkoon nyt heti vetäköön

Eläköön ei historia vaan tulevaisuus

Uusi ja uljas on aamu kun parvekkeelta katselen

Uudestisyntynyt maisema

Sinne pian mä astelen

Minä toivon rumpujen pärinää

Ikinälkäistä elämää

Ja toivon koskien kohinaa

Kokopitkää sinfoniaa

Minä toivon selkäni värinää

Toivon rakkautta repivää

Minä toivon kaaosta kapinaa

Ensiaskelten vapinaa

Minä toivon huomisen tulevan

Toivon soihtujen korkeina palavan

Toivon taivaan täydeltä satavan

Kokopitkää sinfoniaa

Meidän mökki ja ikioma lampi <3

Lappeenrannassa fiilistely jatkoi: Näin paria kaveria, vietin muutaman kivan päivän muksujen kanssa ja sain kutsun journalistiikan pääsykokeeseen Jyväskylään, jota en viime vuonna saanut. Oli fiilis, että nyt kaikki menee putkeen. Aloitin työt paikallislehdessämme ja sekin alkoi rullata mukavasti. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on työ, jossa on oma työpiste. Käytössä on oma kamera, oma tietokone ja matkakulutkin korvataan. Toimistotyöajat on ihan luksusta - ei enää iltavuoroja ja viikonloppuisinkin on korkeintaan vaan keikkoja, jotka on luonnollisesti lähes aina kivoja.

Lähdettiinpä yksi lauantai käymään kyläterassilla poikien kanssa, menopelinä tietysti poni!

Toukokuun Trendissä elokuvaohjaaja Aleksi Salmenperä kertoi haastattelussaan näin: "Osa matkojen tarkoitusta on juuri siinä, miltä tuntuu tulla kotiin. Paluu herättää miettimään, mikä oikeastaan ottaa päähän."

En voisi olla Salmenperän kanssa yhtään enempää samaa mieltä. Oman henkilökohtaisen suurennuslasini alla onkin viime aikoina ollut nimenomaan Suomen plussat ja miinukset, edut ja haitat. Eniten täällä tökkii arki. Kun töissä tulee oltua kahdeksan tuntia päivässä, vapaa-aikaa jää älyttömän vähän. Sen tajuaa vasta, kun aikaa on ollut loputtomasti yli seitsemän kuukauden ajan eikä kalenteriin ole juurikaan tarvinnut kurkkia, aikataulujen tekemisestä puhumattakaan. Matkan aikana suunnitelmat ja aikataulut ovat suuntaa-antavia ja yleensä viikon tai päivän tarkkuudella tehtyjä, ei tosiaankaan tunnin tarkkaan laskettuja. Aika on venyvä käsite. 

Maailmalla myös osataan ujuttaa arkeenkin juhlan makua. Töistä ei stressata ja töiden jälkeen sujahdetaan paljon sujuvammin vapaalle. Ei tarvitse huilia kotona, arkenakin tavataan ystäviä, lähdetään ulos eikä huolehdita seuraavan päivän palavereista tai aikaisesta heräämisestä.

Suomessa tökkii myös ilmasto, pahasti. Eilen ulkona oli 12,5 astetta "lämmintä" ja tänään kökötin töissä kahdet villasukat jalassa ja silti vapisin. Kun Suomessa oli kesäkuun alussa "megahelteet", mun ei vielä tosiaankaan tehnyt mieli mennä aurinkoa ottamaan, ja Turussa nauroinkin joenrannalle rynnänneille auringonpalvojille. Come on, lämpötila oli vielä alle 20?! 

Okei, tunnustan. Tosiasiassa meidän varsinaiset menopelit olivatkin ihan hevoset.

Mutta toisaalta, Suomessa on mun juuret, perhe ja ystävät. Niiden näkeminen pitkästä aikaa tuntui mahtavalta, vaikka ei matkan aikana osannut edes kaivata. Suomessa on ihanaa ruokaa, jota olenkin ahminut syöden kuin hevonen viime viikot. Mitä rakastan erityisesti kesäaikaan täällä, ovat kesäyöt - niin valoisia, niin loputtomia! Mikään ei ole parempaa, kuin koko yön valvomisen jälkeen istahtaa kasteiselle nurmikolle katsomaan auringonnousua. Suomessa on myös loistava koulutussysteemi, ja vaikka ulkomailla opiskelu houkuttelisi mua ihan hirmuisesti en näe siinä mitään järkeä. Miksi maksaa kalliita lukukausimaksuja, kun Suomessa voin opiskella maailman parhaimpien koulutussysteemien verkostossa ja vieläpä ihan ilmaiseksi?

Salmenperä kommentoi paluusta myös näin: "Vaikeaa paluussa on se, että mikään ei muutukaan. Matkoihin liittyy aina alitajuinen toive siitä, että huomaa olevansa jotakin syvempää kuin ennen matkaa. Lyhyelläkin matkalla halutaan muuttua, ja ihmiset lentävät viikonlopuksi Pariisiin eheyttämään avioliittoaan. Matkojen pitää kuitenkin olla aikamoisia ennen kuin muutosta tapahtuu. Kahden viikon raivopäinen joogaaminen Intiassa ei muuta ihmistä."

Tästä olen oikeastaan nyt kahta mieltä. Kommentista jotenkin paistaakin läpi se, ettei Salmenperä itse ole ikinä tehnyt pitempää reissua (kyllä, senkin hän kertoo haastattelussaan ja siksi ihmettelenkin miksi häntä ylipäänsä on haastateltu aiheesta "paluu"...) Ensinnäkin, ei helvetissä kahdessa-kolmessa päivässä kukaan muutu mihinkään, sehän on ihan selvä. Enkä jaksa uskoa, että kovin moni oikeasti tekee lyhyitä matkoja ajatuksenaan muutos. Korkeintaan ajatuksissa on pieni breikki arjesta, piristys kaiken loskan keskellä, jonka jälkeen jaksaa taas omaa elämää ja arkea paremmin. 

Mutta, muutosta tapahtuu pidemmällä matkalla väistämättä. Kyllähän me koti-Suomessakin voidaan muuttua reilussa puolessa vuodessa, mikäli nyt jotain erikoisempaa osuu matkan varrelle. Tietysti matka avaa silmiä eri tavalla ja raivaa tilaa uusille aatteille ja ajatuksille. Kyllä mä mielestäni voin omaa reissuani kuvailla Salmenperän sanoin "aikamoiseksi matkaksi". Olen aika varma, että se on mua muuttanut.

Multa on usein kysytty, olenko mä nyt jotenkin aikuistunut. No totta kai olen, kyllä kaikki me nuoret aikuistutaan jatkuvasti, olimme sitten Suomessa tai emme. En jotenkin usko, että reissu erityisesti siihen olisi vaikuttanut. Sen sijaan olen tajunnut asioita, pieniä ja isoja. Olen tajunnut, ettei mitään muuta ole pakko tehdä kuin kuolla. Oikeaa kaavaa elämälle ei ole. Jonkun ihanne saattaa olla eteneminen järjestyksessä opiskelu-poikakaveri-työelämä-kihlat-naimisiin-omakotitalo-koiranpentu-vauva-eläke. Se on ihan ookoo. Vaihtoehtoisia elämäntapoja löytyykin sitten tuhansittain. On ihan ookoo myös asua pakussa ja ajella ympäri Väli-Amerikkaa surffilauta mukanaan ja iltaisin paistaa kalaa nuotiolla. Keitä me ollaan tuomitsemaan mikä on oikein tai kuka on jollain tapaa parempi ihminen? Kyllä mä mieluummin olisin se pakusurffari kuin tunnettu ja tärkeä poliitikko, joka miettii eläkeiässä miksi ei ole joskus heittäytynyt ja tehnyt jotain ennakoimatonta. Elämää ei kannata ottaa liian vakavasti, tai siitä menee maku ihan kokonaan. "Go with the flow", balilaiset sanoisivat.

Terassilla, massut täynnä ja valmiina kotimatkaan. Vasemmalla 1-vuotiaasta saakka meillä ollut maskottiponi Alli ja serkkuni Inka, keskellä minä ja rakas Roosa Iitu-tamman kyydissä ja oikealla tärkeät kaverini Samuli ja Rena Vili-herralla.

Itseni ja pelkojeni kohtaaminen ehdottomasti vahvisti minua matkalla. Otin tatuointeja, kaksikin, mitä en ikinä kuvitellutkaan kykeneväni tekemään (kiitos Essi <3). Surffasin, vaikka pelkään aaltoja. Puhuin espanjaa, vaikka en oikeastaan edes osannut. Kokeilin alamäkipyöräilyä ja koskenlaskua. Nyt on fiilis, että mä pystyn mihin vaan. Pyytäkää mua pitämään improvisoitu puhe espanjaksi Obamalle vaikka samantien, kyllä mä hoidan homman kotiin!

Reissun päällä musta tuli melkoinen hedonisti. Kurinalainen minä on oppinut antamaan itselleen luvan nauttia oikeastaan kaikesta mitä tekee. Olen oppinut myös haaveilemaan, oikein isosti. Olen oppinut myös sanomaan haaveeni ääneen - eihän niissä ole mitään hävettävää! Epäonnistumista pelätään Suomessa ihan liikaa. Isoja asioita ei tapahdu jos niistä ei ensin haaveile ja niitä yritä toteuttaa. 

Nyt voin ainakin ihan rehellisesti kertoa haaveilevani pitkästä matkasta Afrikkaan ja Väli-Amerikkaan. Haluan matkata Transsiperian junaradan halki. Haluan oppia espanjaa ja surffata joku päivä vielä isoilla aalloilla. Haluan tehdä elämässäni jotain merkittävää, merkittävää siis muillekin kuin vain itselleni. Haluan kirjoittaa ja julkaista kirjan. Haluaisin olla joku päivä arvostettu journalisti. Haluan vielä ylittää suuria maastoesteitä ja kisata kansallisella tasolla kenttäratsastuksessa. Haluan vielä asua ulkomailla. Haluan, että osaan olla rohkea ja säilyttää pelottomuuteni jatkossakin.

Ehkä kaikki toteutuvat, ehkä eivät. Haaveet eivät ainakaan toteudu kotisohvalla istumalla ja niitä pelkäämällä. Eikä mulla mikään kiire ole, ei opiskelulla eikä haaveiden toteuttamisella. Naisten elinajanodote Suomessa on nykyään noin 82 vuotta. Itse en ole vielä kahtakymmentäkään. Mikäs kiire mulla on.

Muutoksesta vielä puheenollen: Tottahan se on, että täällä itse Suomessa ei oikein mikään muutu. Toisaalta se tekee paluusta myös helppoa. On lohduttavaa tulla takaisin, kun tietää kaiken olevan ennallaan. Koti tuntuu yhä kodilta.

Alli on jo iso tyttö, se on jo seitsemän vuotta <3

Merja Mähkä kirjoittaa kirjassaan "Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois" näin: "Vaikein asia pitkästä reissusta paluussa on kokemuksen jakamisen mahdottomuus. Kuinka kuitata puolitoista vuotta vastauksella, jonka joku jaksaisi kuunnella loppuun? Enkä minä olisi edes halunnut jutella matkan tapahtumista sen enempää. Ne tuntuivat käännetyiltä lehdiltä."

Mähkä osaa pukea fiilikseni sanoiksi täysin. Juuri tuon ongelman takia perustin alunperin blogin - ettei tarvitse jälkeenpäin toistaa kaikille suvun jäsenille ja kavereille missä tulikaan käytyä ja mitä tehtyä. Blogin kulissien takana on kuitenkin niiiiin paljon kaikkea mitä tapahtui, mitä kukaan muu lisäkseni ei tiedä, eivät rakkaimmatkaan ystäväni. Toisaalta se tekee viime vuodesta entisäkin arvokkaamman: Se on vain minun, ei kenenkään muun. Toisaalta olisihan joskus kiva kiherrellä kaverin kanssa ja muistella: "Muistatkos kun sinä päätit silloin..." tai "Niin, mitenkäs me oikein sinnekään päädyttiin?"

Esimerkiksi kaupassa käydessä tai ihan työnikin yhteydessä tapaan viikoittain ellen jopa päivittäin ihmisiä, jotka kysyvät "Mitenkäs se matka meni" tai "Oliko kiva matka?" Inhoan juuri noita kahta kysymystä. Mitä niihen muuta voi vastatakaan kuin "Hyvin meni, fantastinen matka, ihanaa oli?" Äh, olisivat hiljaa jos ei todella kiinnosta. Jos oikeasti kiinnostaa, kysyy todennäköisesti jotain vähän täsmällisempääkin.

Päätän tämänkertaisen postauksen nyt vähän positiivisemmalla otteella ja jatkan alamäkiosuudesta seuraavassa osiossa, joka toivottavasti tulee pian, kerta nyt tämä kirjoitusinspiraatio iski oikein todella. Loppuun vielä ajatuksia Mähkän kirjasta, jotka osuvat parin viikon takaisiin fiiliksiin aika todella hyvin.

"Sukelsin takaisin vanhaan elämääni aivan kuin joku maaginen käsi olisi sirotellut vaaleanpunaisia ruusunterälehtiä sen jokaiselle pinnalle. Pessimisti sisälläni kuiski, että kamaluus iskisi vielä, mutta olin sen äänelle immuuni. Minulla oli pakotie ja sata uutta suunnitelmaa: Liftaten Senegalista Sudaniin. Fillarilla Alaskasta Ushuiaan. Etelä-Amerikan eteläisimmästä kärjestä Antarktikselle laivalla? Surffaamaan Indonesian Mentawaisaarille? Se vaatisi ensin vähintään vuoden treenaamista helpommissa vesissä.

   Kevät eteni hiirenkorville. Nautin jokaisesta aamusta, jona kävelin töihin ja jokaisesta illasta, kun kömmin sänkyyni. Maailma oli niin täynnä mahdollisuuksia!

   Toki minua välillä joku asia harmittikin. Silloin suljin silmäni ja annoin muistojen tulla. Sitä säkenöivää onnea kuorma-auton lavalla! Tyynenmeren aaltoja. Tähtiä ja ihmisiä, vekkuleita eläimiä ja villiä luontoa. Vuoria ja vaelluksia. Erilaisia henkisempiä kokemuksia. Ne olivat kaikki minun, menneessä, ja tulevassa, jos niin halusin. Suuren unelman toteuttaminen ei jättänytkään jälkeensä tyhjyyttä. Päinvastoin. Se antoi täyttymyksellisen rauhan. Katselin reissuvalokuviani. Niistä takaisin katseli onnellinen nainen. Se nainen ei kadonnut ei minnekään, vaikka palasikin Suomeen."

To be continued...

First weeks

"Welcome to the real world. It sucks. You're going to love it."

- Monica Geller / Friends

Kuten aiemmin jo vihjailinkin, ekat viikot ovat olleet melkoista hulinaa. Päätin ottaa kaiken ilon irti lomaviikoista ja reissailla minkä ehtii, koska töiden alettua on kuitenkin sidottuna omaan paikkakuntaan. Tässä siis kuvien kera kerrottuna mitä on puuhailtu. Varoitan: Istu alas kaikessa rauhassa. Tästä voi tulla pitkä.


VIIKKO 1

Saavuttuani kotiin viimein perjantaina 10. toukokuuta näin vain paria ystävää illalla ihan rennon saunaillan merkeissä. Lauantaina mulle paljastuikin pikku ylläri: mulle oli järkätty yllätyspaluujuhlat! Ei varmaan tarvitse mainita, miten mahtavaa oli?

Ja meillä oli paaaaljon ruokaa! Pizzaa, salaattia, coctailtikkuja nammmm.

Roosa näkyy jo kahtena

Ette varmaan arvaa teemaa?

Ja kakkuakin! Kyllä meitä hemmoteltiin :)

Tuota leveämpää hymyä tuskin pystyisin edes väläyttämään - tosin tuo yritys melkein jo lähentelee irvistystä.

Ja hoplaa!

 Seuraavalla viikolla alkuviikko meni aika lailla heppatunnelmissa, kun maanantaina heti haettiin rakas tammani Lissu pois Sulkavalta ylläpidosta. Se tuli mulle hienossa kunnossa takaisin, kiitos siitä hurjasti ylläpitäjälle Lauralle! Meidän ylläpitodiili oli tosi onnistunut ja siitä olen tositosi onnellinen. Toista kertaa istuin auton ratissa matkani jälkeen sillä reissulla ja hyvin sujui traikun ja hevosenkin kanssa, heh. Pikku-e -kortinkin tuon yhdistelmän ajoa varten ehdin suorittaa juuri ennen reissua, joten trailerin kanssa ei ole kovin paljoa tullut ajettuakaan.

Vietiin Lissu yöksi siskon talliin ja seuraavana päivänä reissu jatkui, kun vietiin tamma Turun lähelle Haveriin. Sieltä nyt odotellaan uutisia millon sen voi hakea pois, kovasti heppaa kotiin jo odottelen <3 On se vaan rakas otus se, vaikka joskus hermoromahduksen partaalla sen kanssa saa ollakin.

Vasemmalla siskon kantava suomenhevostamma Iitu (varsan pitäisi syntyä reilun kuukauden päästä!), oikealla Lissu <3

Melkein-Turun reissulta jäinkin sitten matkalle Tampereelle. Piipahdin serkun luona yötä ja keskiviikkona kävin yliopistolla journalistiikan pääsykokeissa, jotka feilasin aika huolella. Kirjan osasin hyvin kaksi kertaa sen luettuani. Harmi vain, että koko kokeessa kysyttiin vain neljä sananselityskysymystä kyseisestä kirjasta. Sen sijaan kolumni ja kaksi esseetä perustuivat artikkeleihin, jotka ehdin lukaista vain kerran läpi enkä edes pitänyt niiden painoarvoa niin tärkeänä kirjaan rinnastaessa. Ohhoh. No, sattuuhan sitä. Piirustustehtävä oli onneksi kiva ja mä panostinkin tällä kertaa sitten siihen :D

Serkkuni kanssa oli kuitenkin kiva nähdä ja tuli taas Tampere vähän tutummaksi kaupunkina kun käytiin Pyynikinharjulla iltakävelyllä. Oli tosi tuulista ja näin ollen ihan jäätävän kylmä. Päivi sanoikin osuvasti, että Suomen vuodenajat ovat vain neljä eri versiota talvesta. Aika usein olen ihan samaa mieltä.

Mun extempore-reissu venyikin jälleen, kun Tampereelta päätinkin poiketa Jyväskylässä toistakin serkkua moikkaamassa. Jäin sinne sitten lopulta yöksikin ja eikös me itsemme jo löydetty Bran tanssilattialta illalla meksikolaisen sohvasurffarin seurasta ensin maisteltuamme meksikolaista tequilaa parkkiksella. Tätä mä rakastan Suomen kesässä: random reissuja, random tuttavuuksia. Ikinä ei tiedä, mistä itsensä seuraavana iltana löytää. Tässä ajatuksessa on aika paljon samaa matkustamisen kanssa yleensäkin, ehkä siksi.

En ollut aiemmin käynytkään Vastapaine-baari/kahvilassa, joka oli tosi mukava aloittelupaikka. Vastapäätä meksikolainen toverimme, jonka nimeä en kyllä enää muista. Ihan mukava se oli kuitenkin :)

Vastapaine ja serkun iPhonen kameralaatu

Mitä serkumpi sen herkumpi!

Share coke with family <3

Mitä olisi eka Suomi-viikko ilman kunnon grillimättöjä?!

Torstaina lounastelin vielä rakkaan ystävän kanssa Jyväskylässä ja lopulta raahauduin kotiin. Perjantaina huilittiin. Lauantaiaamuna sitten alkoikin meidän kauan (kauhulla) odotettu reissu Vantaalle ExtremeRuniin! Ja voi pojat miten se oli mukava reissu.

ExtremeRun on siis juoksutapahtuma, jossa voi valita juokseeko kierroksen (9km) vai kaksi (18km). Matkalla on melkoinen määrä esteitä, kuten autonromujen ylitystä, isoja heinäpaalia, mudassa konttaamista, putkien läpi ryömimistä, Goljatin portaiden kapuamista, verkkojen ja muurien yli kiipeilyä, autonrenkaita, joen halki uintia (jäätävää!) ja vaahdon läpi juoksua. Käytännössä siis asioiden yli, ali tai halki pääsemistä. Hommaa ei yhtään helpottanut mäkinen maasto, joka musta ainakin meinasi lopussa viedä mehut. Etenkin joen halkiuinnin jälkeen kenkien ja vaatteiden painaessa märkinä huomasi, miten homma alkoi muuttua raskaaksi. Mutta me tehtiin se! Päästiin maaliin ja saatiin mitalit! Jes! Meille Roosan kanssa riitti yksi kierros, sillä ajateltiin toisesta olevan vain enemmän haittaa kuin hyötyä ja pelättiin, ettei ehditä maksimiajassa (3h) maaliin ja saada mitalia. Ninni sen sijaan oli hurja ja kipitti 18km.

Hommaanhan tietysti kuuluu myös pukeutuminen. Mun ehdottomat lempparit olivat palomiehet, jotka juoksivat koko radan savusukellusvarusteissa. Joen jälkeen mua vähän säälitti ne. Me vaan vähän tuunailtiin t-paitoja ja kiskottiin ylle räväkät leggarit. Ensi kerralla räväytetään vähän enemmän. Kuuluttajakin paikan päällä kuulutti ennen juoksun alkua: "Tämä tapahtumahan on tunnettu siitä, että tämä on vähän kuin yhdistetty festarit ja juoksutapahtuma, mutta kyllä te tulette huomaamaan, että festarit ovat kaukana kun te tuolla pururadalla pingotte." Ja oikeassahan se oli. Mutta hauskaa oli silti ja tunnelma oli loistava! Joukossa oli niin juoksuharrastajia ja tosissaankin juoksevia, kuin sitten muita meidän kaltaisia hauskaa pitämässä ja vähän omaa kuntoaan tsekkaamassa olevia. Vähän himottaisi Ouluunkin lähteä kyseiseen tapahtumaan, joka olisi 3.8.

Illalla asiaan kuuluivat tietysti jatkot Hotelli Vantaalla, mutta ne oli vähän pettymys meille. Lähdettiin sitten kurkkaamaan myös Flamingossa olevan yökerhon meiningit, mutta sekään ei oikein toiminut, oli tosi vähän porukkaa liikenteessä ja mentiinkin aika ajoissa takaisin hotellille nukkumaan. Aamulla käytiin poliisiasemalla puhaltamassa ja poliisikin moitti meillä olleen kurjat kekkerit kun kaikki olivat siihen aikaan jo ihan nollilla ja ajokunnossa. Mutta juoksu olikin onneksi pääasia tällä reissulla ja sen osalta keikka oli oikein onnistunut.

Ennen lähtöä, puhtaina ja vielä hymyilyttääkin...

...ja maalissa, likaisina, väsyneinä, mitalit kaulassa ja edelleen hymyilyttää!

Illan jatkot Hotelli Vantaalla. Äiti käski pitää nesteytyksestä huolta!

VIIKKO 2

 Maanantaina oli tarkoitus huilia, mutta enkös mä sitten kuitenkin päätynyt siskon ja äidin kanssa Jyväskylään, "ihan muuten vaan". Sain nyt kuitenkin ylppärilahjan kaverille ostettua, joten ei ihan turha reissu.

Tiistaina otinkin sitten suunnaksi Lappeenrannan. Menin sinne hoitamaan siskon tyttöjä siksi aikaa kun mies oli työmatkalla Kiinassa ja siskonkin piti lähteä Malmöön muutaman päivän työreissulle. Kelpasihan se, sillä ajattelin että päivisin mulla on hyvää pääsykokeisiinlukuaikaa tyttöjen ollessa koulussa ja hoidossa. Lopulta sielläkin talolla kävi parit kaupungissa asuvat kaverit kahvilla ja toisena päivänä sain kutsun Jyväskylän journalistiikan pääsykokeisiin ja sekin päivä meni lähinnä hihkuessa ja tanssiessa ympäri taloa. Toki tarkalle ei mennyt yhtään kutsun saanti: pisteraja pääsykokeisiin oli ollut 33,5 ja mun pisteet oli omien laskujeni mukaan 34, heh. Mutta riittävästi! Onneksi nyt vain koe ratkaisee. Lopulta sain Turun pääsykoekirjaa luettua tällä reissulla ehkä 40 sivun verran, hupsista.

Tyttöjen kanssa meillä oli mukavat kolme päivää eivätkä ne edes ujostelleet mua, vaikka niin aluksi arvelinkin, koska oli niin pitkä aika kulunut viime näkemästä. Nuorimmainen, 3-vuotias Sohvi yhtenä iltana siinä mun vieressä pötkötellessään halasikin ja totesi: "Musta on niin ihanaa että sä oot täällä." En voinut muuta kuin olla samaa mieltä.

Sohvin yllätin eräänä iltana myös laulamasta nojatuolissa Tuiki Tuiki Tähtöstä sylissään makaavalle, vilttiin kääritylle Muusa-kissalle ja myöhemmin juoksemassa ympäri taloa laulaen o-ou, o-o-o ding dong. Ainakin Euroviisut oli siinä talossa muistettu katsoa! Tytöt myös palavasti rakastuivat mun mukana raahaamiini korkkareihin ja niiden kanssa pelatessa vierähti yksi ilta. Siinä vaihessa ei meidän sukulaisuussuhteesta ollut enää epäilystäkään ja täti pystyi vain ylpeydellä seuraamaan sivusta.

Valmistautukaa Sohvi-kuvakollaasiin. En ole ikinä tavannut samanlaista linssiludemuksua!

Tämmönen meininki oli meillä. Kaikki ässät koossa: Sanni, Selma ja Sohvi.

Lauantaiaamuun asti olin Lappeenrannassa, jonne äiti tuli perjantai-iltana bussilla. Sieltä sitten aamusta jatkettiin Punkaharjulle äidin ystävän 50-vuotisjuhliin. Juhlien jälkeen jatkettiin tädin mökille Rantasalmelle, jossa vietettiin yö. Kotiin palauduttiin sunnuntaina.

VIIKKO 3

Paluu arkeen. Työt alkoivat. Aloitin siis paikallislehtemme kesätoimittajana ja pääsin suoraan tositoimiin. Elämäni ensimmäinen juttu ihkaoikean "toimittaja" -nimikkeen alla koski jätekasaa. Siinä lukijavinkin perusteella niemen rannassa pusikossa kömpiessäni hiukset ja kengät täynnä neulasia luvatonta luontoon kipattua jätekasaa etsiessäni muistuttelin itselleni, että onneksi tästä on suunta vain ylöspäin ja tuskin vielä olen urani huipulla. Jostain se pitää aloittaa! Jätekasa lopulta löytyikin ja juttu tuli tehtyä. Kaikin puolin olen kyllä näin yhden kokonaisen viikon perusteella hommasta nauttinut ja olen varma, että kolme kuukautta menevät nopeasti!

Keskiviikkona tein päiväreissun Turkuun. Lopulta pääsykoekirjaa tuli paukutettua päähän yhden lukukerran verran neljänä päivänä. Ei ehkä paras lähtökohta, varsinkaan kun viimeiset kaksikymmentä sivua luin yliopistolla auditorian edessä. Mutta hei, ehdinpäs! Ja yllättävää kyllä, pääsykoe tuntui tosi helpolta ja meni mielestäni hyvin. Jos en tule valituksi, niin ainakin itse olen suoritukseeni tyytyväinen.

Viikonloppuna taas juhlittiin kahden ystävän ylioppilasjuhlia, illasta kolmannen kaksikymppissynttäreitä ja yöllä ihan vaan elämää. Oli mahtava päivä ja se lopulta jatkui jatkoille aamun pikkutunneille saakka. Sunnuntaina sitten roskaruoan kautta mökille hengailemaan auringonpaisteeseen kavereiden kesken. Täydellinen viikonloppu, ellen sanoisi.

Roosan ylppärit. Tiedän, mekkoni näyttää raskausmekolta, mutta pikkuvarpaiden töminää ei onneksi tältä suunnalta tiedossa. Mekon juju piileekin avonaisessa selässä.

Nyt sitten uusi viikko vierähti jälleen käyntiin. Keskiviikkona on Jyväskylän pääsykokeet ja sen jälkeen mun koulurumba on tältä erää ohi. Toivon tosiaan, että pääsen sisään johonkin, koska muutakaan suunnitelmaa ei oikein mielessä ole ja nyt opiskelumotivaatio olisi oikeasti jo kohdallaan.

Muuten kesäsuunnitelmia on sopivasti, mutta aika vähän mitään on kunnolla lukkoon lyöty. Ainakin siskon häitä heinäkuun alussa, toivottavasti Ilosaaressa rokkailua ja Yyterin reissua, ehkäpä myös Oulun ExtremeRun. (PS. Laskettaisiinko tuommoisia keikkoja matkablogi-määritteen alle? Ovathan ne toki kotipaikakkunnan ulkopuolella, mutta...) Pitää ihan mennä sen mukaan miten itselle sattuu viikonloppukeikkoja ja miten kaveritkin on viikonloppuja töissä. Mahtava kesä tästä silti on tulossa vaikka jumittaisin vain täällä, se on ihan varma!

Nyt myös päivityksiä pitäisi alkaa tulla pikkasen useammin kuin kolmen viikon välein, heh. Mutta hei, jos äskeisen jaksoitte kokonaan lukea, niin ehkä ymmärrätte miksei mua ole koneella liiemmin näkynyt? Tässä vaiheessa on mahdollista myös heittää postaustoiveita (erityisesti tietysti reissuun liittyviä, ettei mene tämä blogi nyt ihan tämmöiseksi hömpötykseksi), sillä nyt olisi tarkoitus alkaa summailemaan reissujuttuja kasaan ja vielä enemmän kertoa paluufiiliksistä.

Nyt nukkumaan, että jaksaa huomenna töihin. Pääsen tekemään ekan henkilöhaastattelun, kivaa!

Siis häh, loppuks se reissu muka jo?

Otsikko kuvailee aika lailla viime viikkoja. Kolme viikkoa jo takana Suomessa ja omassa sängyssä nukuttuja öitä karkeasti arvioituna noin viisi ja kotona on tullut lähinnä pyörähdettyä. Tuli kierrettyä Sulkavaa, Haveria, Tamperetta, Jyväskylää moneenkin otteeseen, Mikkeliä, Vantaata, Lappeenrantaa, Rantasalmea, Punkaharjua ja Turkua. Ei ole ollut tylsää!

Näistä kuitenkin lisää ensi postauksessa, jonka toivottavasti saan huomenna, tai tarkemmin sanottuna itseasiassa tänään rustailtua. Tiedossa ainakin joitain kuvia mun kotimaan matkailusta ja tarinaa mitä tässä onkaan tullut touhuttua.

Nyt kuitenkin tulin tänne vain kertomaan olevani elossa sekä heittämään linkin mun uusimpaan kolumniin, jossa on hieman ajatuksia kotiinpaluusta. Paluufiiliksistä meinasin kyllä kirjoittaa isommankin postauksen blogin puolelle, mutta sen tekoon vaadin paaaaaljon aikaa - ajatuksia kun on vino pino.

Maanantainahan siis palasin tosielämään ja aloitin työni paikallislehtemme kesätoimittajana ja näin kolmen työpäivän perusteella täytyy sanoa, että tämä työ tuntuu sopivan mulle paremmin kuin hyvin! Oon ihan superinnoissani kaikesta mitä pääsen tekemään, jopa kesätapahtumakalenterin monta tuntia vaatineesta kasailusta. Olin innoissani jopa ensimmäisestä jutustani, joka koski luvatonta jätekasaa, jonka tarkkaa sijaintia kukaan toimituksessa ei tiennyt eikä lukijavinkkikään ollut ainakaan liian täsmällinen. Siellä keskellä puskia ja puita metsän siimeksessä rämpiessäni kameralaukku olalla ja hiukset täynnä neulasia vähän hymyilytti. Tilanne oli oikeastaan aika koominen. Mutta hei, suunta on vain ylöspäin. Tästä se ura urkenee!

Jos haluatte olla tosi ihania, voisitte klikata myös tätä linkkiä ja sieltä "äänestä"-nappulaa. Autetaanhan mun isosisko perheineen Haniaan kesälomareissulle, jookos?

Nyt nukkumaan, pus!

Masu täynnä, rinkka täynnä ja tili erittäin tyhjä - Madrid!

Nyt, vihdoin ja viimein takaisin asiaan ja postaus viimeisestä kohteestani. Ensimmäinen Suomen viikkoni on ollut melkoisen vauhdikas (kuka sanoi, että Suomessa on tylsää?!) ja jotenkin tietokoneen ääreen saa ihan raahata itsensä. Nyt kuitenkin viimeinen aito ja oikea reissupostaus, mielessä on jo pari muutakin juttua ja niitä yritän tässä tällä viikolla toteuttaa mikäli lapsenvahtitouhuiltani ehdin.

Eräs lukija veikkasikin jo oikein: seuraava ja näin ollen viimeinen pysäkkini tällä reissulla oli Madrid. Se Espanjan pääkaupunki, kuten nyt siis viimein tiedän, heh. Palataan nyt kuitenkin vielä hippasen taaksepäin.

Panama Cityssä en tehnyt mitään erityisen spesiaalia, kuten etukäteen vähän arvelinkin. Reissuni viimeinen sunnuntaiaamuni menikin metsästäessä bussikorttia, joka lopulta meinasi osoittautua mission impossibleksi kaikkien toimistojen ollessa kiinni. Panamassa siis paikallisbussiin tarvitaan aina ladattu kortti, kyytiin astuessa ei ole mahdollista enää maksaa. Taksi lentokentälle olisi kuitenkin ollut 25 dollaria, joten olin valmis vähän näkemään vaivaa päästäkseni halvemmalla. Lopulta paikallisten avulla löydettiin kadulta poika, jolla oli mulle kortti myydä 10 dollarilla. Säästinpä ainakin sen 15 dollaria. En voi vieläkään korostaa tarpeeksi kuinka mukavia ihmiset ovat Panamassa!

Panamasta nyt vielä pitää loppuun mainita vähän juttuja, joita haluaisin kovasti joskus vielä tehdä. Sukeltaminenhan on ihan superhalpaa, ainakin Bocas del Torossa. Open water certificationin olisi saanut 250 dollarilla, joka on huomattavasti Aasiaa halvempi. Kumma juttu minun mielestäni, muuten kun hintatason erot Aasian ja Etelä- ja Väli-Amerikan välillä ovat aika isot. Meinasin jo tuon kurssin suorittaa, mutta sitten tulin toisiin aatoksiin - mua kun ei loppujen lopuksi sukeltaminen ole oikein ikinä sen kummemmin kiinnostanut ja Bocasiin menin nimenomaan vaan rentoutumaan. Kurssi olisi ollut aika intensiiviset kolme päivää. Mielessä kävi myös extempore pikkureissu Costa Rican puolelle, sillä Bocasista bussi olisi ollut vain kuusi tuntia ja muistaakseni 35 dollaria. Passitilanteeni takia tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Yksi juttu on kuitenkin minkä ehdottomasti haluan joku päivä vielä tehdä: matkata veneellä Bocasista San Blasin saariston kautta Kolumbiaan. Kolumbian ja Panaman raja on takuulla ainoa tietämäni raja, jota ei voi ylittää maitse. Ihan uskomatonta! Siis raja, jolla ei mene tietä? Miten se on mahdollista? Ainoiksi tavoiksi jää siis lentäminen tai vene. Veneellä kokemus olisi takuulla ikimuistoinen, sillä reissut tuntuivat olevan aina noin 4 päivän pituisia sisältäen snorklauspysäkkejä ja pysäkin San Blasissa, joka on hieman Bocasin tapainen paratiisisaaristo Etelä-Panamassa. Reissu maksoi keskimäärin 350 dollaria sisältäen ihan kaiken. Joku päivä vielä sen teen!

Tämä tuntui olevan teema Bocasissa siellä ollessani. Meinasin siellä surffata vikaa kertaa, mutta aaltoja ei kuulemma ollut edes alottelijoille ja saarella monta kuukautta viettäneet surffaritkin pakkasivat lautansa ja lensivät takaisin Kaliforniaan. Niin mun tuuria.

Yölento meni nopeasti ja maanantaiaamuna heräsinkin Madridista! Se, että tiesi olevansa jälleen Euroopassa tuntui ihan sanoinkuvaamattoman oudolta. Metrolla ja Cercaniasilla (toisenlainen junasysteemi Madridissa) huristelin hostellille ja matkalla tajusin, että se sijaitsee ihan shoppailualueen ytimessä. Naapurissa oli Zara ja huoneen ikkunasta näkyi vastapäätä oleva nelikerroksinen Bershka. O-ou. Tämä tyttöhän oli sitten irti.

Hieman erilaiset olivat maisemat lentokoneesta Madridista kuin niiiiin vihreästä Panamasta.

Jos oisin päivää aiemmin saapunut kaupunkiin niin mä niin tietäisin mistä mut ois löytänyt. Harmillisesti kuitenkin saavuin tietysti juuri 6. päivä.

Eka päivä siis meni shoppaillen. Viimeisessä kohteessa kun viitsii jo pakata rinkankin niin täyteen kuin saa, kun sitä ei tarvitse enää kantaa muualle kuin kotiin. Lisäksi olin elänyt sen verran säästeliäästi viimeiset viikot, että sallin nyt itseni käyttää lopun lasketun  reissubudjetin Madridista, sillä muutenhan en reissun päällä juurikaan shoppaillut. Sääntönä oli, että jos jotain ostan, jotain pitää rinkasta myös heittää pois. Tosin Perustahan lähetin paketissa kaikki lämpöiset vaatteet pois ja silloin tuli osteltua siihen vähän enemmän.

Seuraavana päivänä lähdin mukaa hostellin ilmaiselle kävelykierrokselle kaupungille, sillä edelleen muistan Santiagon vastaavan, joka oli hirmuisen hyvä. Tämäkin oli ihan mukava, ei ehkä yhtä hyvä, mutta tulipahan käveltyä kaikki tärkeimmät rakennukset läpi.

Palacio Real-kuninkaanlinna

Joku monista, monista kirkoista.Tästä muistan tosin, että se on valmistunut vasta vuonna 1993 ja näin ollen on siis aika uusi.

Palacio Real on Euroopan suurin palatsi. Rakennuksena se on Versaillesiakin suurempi, mutta Versailles pääsee voitolle, mikäli kokonaispinta-ala otetaan huomioon, sillä sen valtava puutarha kyllä päihittää Palacio Real pikkuruisen pihan.

Tällaisiin paikkoihin tuskin yksinään kaupungilla kävellessä eksyisi. Tämän aukion yhteydessä avattiin kaupungin historian ja muslimien välistä yhteyttä.

Harvoin näkee kuvassa kolmen uskonnon elävän rinnakkain sulassa sovussa. Maassa juutalaisten Daavidintähti, sen takana muslimien pyhä muuri ja kaiken taustalla katolinen kirkko.

Vinkeitä taloja, joille löytyi selityskin. Muinoin veroja joutui maksamaan kuninkaalle sen mukaan, kuinka monta kerrosta talossa on. Tarkastajat eivät kuitenkaan saaneet tulla sisälle. Niinpä ikkunoita rakennettiin miten sattuu, jotta arviointi ulkopäin ei onnistuisi. Tässäkin talossa on todellisuudessa seitsemän kerrosta. Eipä uskoisi!

Madridin symboli on tämä karhua ja mansikkapuuta esittävä vaakuna (el oso y el madroño).  Puerta del Solin aukiolta löytyy myös tällainen veistos.

Madrid on siitä jännä kaupunki, että valtavasta koostaan huolimatta, se ei tunnu suurelta. Vain muutaman päivän kaupungissa viettävän turistin ei ole mitään syytä lähteä keskustan ulkopuolelle ja keskustassa kaikkialle pääsee jalan. Edes metroa ei ole tarvetta käyttää, mikä on mielestäni uskomatonta. Kun tuntee Gran Via-pääkadun, Palacio Realin sekä Plaza Mayor- ja Puerta del Solin-aukiot pärjää jo aika pitkälle ihan ilman karttaakin ja kaupungissa on myös hyvät opasteet. Itse en ainakaan juuri karttaa tarvinnut. Siinä missä kaikki tiet Italiassa vievät Roomaan, kaikki tiet Espanjassa vievät Puerta del Solille, joka on koko maan nollapiste ja näin ollen sieltä lasketaan kaikki etäisyydet.  Jos hieman kauemmaksi ydinkeskustasta haluaa, myös metrosysteemi vaikutti simppeliltä, ainakin mitä lentokentältä kaupunkiin ja toisinpäin kuljin.

Viimeisenä päivänä harhailin yksikseni pitkin kaupunkia, pääkohteenani Retiron valtava puistoalue. Siellä lueskelin, söin jätskiä (ja kuulin jätskisedältä, että olen oppinut espanjani Etelä-Amerikassa) ja tapasin mukavan muukalaisen nimeltä Oscar, jonka kanssa juteltiin (yli tunnin keskustelu, espanjaksi, hyvä minä!) ja nautittiin auringosta. Siinä vaiheessa kun jamppa alkoi hoilaamaan melkoisella volyymilla Besame muchoa, totesin, että minun on tosiaankin aika lähteä. Illalla tein taas shoppailuöverit ja lähdin tyytyväisenä nukkumaan. Madridiin saapuessani rinkka oli 11,5 kg, lähtiessäni painoa olikin jo 17,5kg. Mission accomplished! Piti nyt ottaa vielä kaikki ilo irti liikkeistä, joita Suomessa ei ole. Mun lemppareiksi nousi ainakin Bershka ja Stradivarius. Zara oli ainoa Suomestakin löytyvä liike, josta sallin itseni ostaa jotain, mutta hei, se on espanjalainen alunperin, joten eikö se ole ihan perusteltua? Erityismaininta myös El Corte Inglés-tavaratalolle, joka on oikeastaan Espanjan versio Sokoksesta. Ainakin kosmetiikkaosastolla turistit saivat passillaan 10% alennuksen ja kuitin lisäksi joka ostoksesta sai toisen lappusen, jossa oli ostosummastasi riippuen roima alennus seuraavaan ostokseesi. Itse sain ensimmäisen ostokseni yhteydessä 12 euron arvoisen alennuslapun, ei huono!

Lisäksi kun Suomessa tein vielä nettikauppaöverit, niin tuleepahan vaatekaappi uusittua - mikä tosin on ihan tarpeen, koska ennen reissua heitin melkein kaikki vaatteeni kirpparille ja palattuani tajusin, ettei mulla vain ole vaatteita jäljellä. Meinasin ottaa tänne kuvankin koko yhteissaaliista, mutta en tiedä kehtaanko... Överi mikä överi.

Hostellilta mulle vinkattiin eräs taidemuseo, jonka kattoterassilta on hyvät maisemat. Satuin kävelemään ohi sattumalta, joten olihan se sitten kivuttava.

Madrid muuten on Espanjan korkein pääkaupunki (655m). Titteli vähän huvittaa näin Etelä-Amerikan jälkeen, jossa tuo metrimäärä ei olisi korkeus eikä mitään. Lattareiden korkeimmassa pääkaupungissa La Pazissa (3 640m) ei sen sijaan naurattanut kävellä ylämäkiä, ei sitten yhtään. Oksentelevat turistitkaan eivät olleet täysin epätavallinen näky.

Palacio de Comunicaciones on mun ehdoton lemppari kaikista Madridin rakennuksista ja siksi onkin outoa, että se ei sisältynyt kävelykierrokseen. Onneksi kuitenkin kävin sen itsekseni tsekkaamassa, en pettynyt. Vuoteen 2007 saakka rakennus palveli postitoimistona.

Mä en edes tiedä mikä tämä on, sattui matkan varrelle ja oli ihan kiva

Retiro-puisto, joka oli muuten valtava.

Puistosta löytyy myös suuri tekojärvi, jolla paikalliset soutelevat veneillä

Kokonaisuutena Madrid oli ihan mielenkiintoinen. En ikinä ole ollut kovin kiinnostunut Espanjasta. Luultavasti se on johtunut siitä, että kaikki kaverini ja tuttavani menevät a) Malagaan b) Fuengirolaan c) Kanarian saarille ja kuten kaikki tiedämme, ne eivät ole mitään kulttuurin kehtoja. En minäkään matkoillani taidegallerioissa asu ja hukuta itseäni museoihin, mutta haluan kuitenkin nähdä myös paikallista elämää enkä vain bailata muiden turistien ja erityisesti muiden suomalaisten kanssa aamunkoittoon. Omien mielikuvieni mukaan edellämainitut eivät välttämättä omia kriteerejäni täytä, Kanariansaaret ainakaan joilla olen kerran käynytkin. Onhan Madrid turisoitunut myös, mutta siellä näkyy hyvin se espanjalainen elämäntapa, josta olen kuullutkin. Kaupunki on mukava sekoitus Latinalaisen Amerikan ja Euroopan elämäntyyliä. Aika on soljuvampaa ja elämänmeno laiskempaa, mutta ei yhtä suurella kontrastilla kuin Etelä-Amerikassa. Madrid tarjoaa mielestäni kaikille jotain. Siellä ei ehkä ole Eiffel-tornien ja Big Benien kaltaista The Nähtävyyttä, mutta tarvitseeko ollakaan? Sen sijaan kaupunki on erinomainen shoppailulle (trust me, todellakin testattu on). Sieltä löytää ihanan espanjalaisen keittiön, mutta myös ihan minkä maalaista ruokaa ikinä vain haluatkaan. Itse menetin sydämeni paellalle, tapaksille sekä churroille, joihin rakastuin jo Etelä-Amerikassa. Churrot ovat siis eräänlaisia uppopaistettuja pitkiä leivospötköjä, joita voidaan syödä niin aamupalaksi, välipalaksi kuin jälkiruoaksi ja usein ne tarjotaan kaakaon tai vanukkaan kanssa, johon niitä voi dipata. Nämä herkut ovat nimenomaan Madridista peräisin ja kaupungista löytyykin vain näille omistettuja leivospuoteja, jotka ovat usein auki aamuyöhön saakka. Siinä missä suomalaiset könyävät valomerkin jälkeen baarista grillille hampurilaiselle, madridilaiset suuntaavat churroille. 

Kaupunkia voisin suositella myös taiteen ystäville, vaikka itse en siihen ehtinytkään tutustua. Iltaisin galleriat ovat usein parin tunnin ajan ilmaisia, kannattaa tsekata nettisivuilta. Itse meinasin viimeisenä päivänä mennä Centro de Arte Reina Sofiaan katsomaan Picasson Guernicaa, mutta se olisi ollut ilmaiseksi auki vasta kello seitsemän ja olin sillä suunnalla ja kolmen maissa enkä malttanut tappaa aikaa tai tulla illalla takaisin taas. Niinpä voin iskeä sen kuvan tähän, kuvan tarjoaa Google, olkaa hyvät: 

Noin, nähty! Eikä edes tarvinnut vaellella pitkin kaikuvia käytäviä ja liian suuria huoneita tuntikaupalla! Muita (kuulemma) käymisen arvoisia taidegallerioita olisivat olleet Museo del Prado ja Museo Thyssen-Bornemisza.

Madridin tunnettua yöelämääkään en ikinä ehtinyt kokea, lennon jälkeinen jet lag oli ihan liian karmiva moiseen ja jotenkin odotin jo Suomeen paluuta ja ensimmäistä viikonloppua täällä, joten ei oikein huvittanut lähteä ulos jälleen kerran ventovieraiden tai puolituttujen kanssa. Madrid oli kaiken kaikkiaan hyvä johdatus espanjalaiseen kulttuuriin, tosin kolme päivää oli mulle ihan sopiva aika kaupungille. Seuraavana haluan ehdottomasti nähdä Barcelonan Espanjasta!

Seuraavaksi meinasin kirjoitella teille postausta ensimmäisestä vauhtiviikostani Suomessa, jonka aikana on tullut käytyä kuudella eri paikkakunnalla ympäri Suomea ja nyt mennään taas! Mä kun luulin, että mun reissu loppui jo... Seuraavaksi auton nokka kohti Lappeenrantaa, jossa leikin yksinhuoltajakotiäitiä lauantaihin saakka siskon ja siskon miehen ollessa työmatkoilla. Lapsiraukat.