Sivu on muuttanut uuteen osoitteeseen

Jungle Inka Trek - elämäni rankimmat ja upeimmat neljä päivää

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Jungle Inka Trek - elämäni rankimmat ja upeimmat neljä päivää

Huh mikä vaellus!

Vaikka Salar de Uyunin reissu oli huikea, niin kyllä melkein täytyy myöntää, että nyt kyllä tuli silti koettua tähänastisen reissun kohokohta. Kaikki matkalla nähdyt maisemat ja koetut elämykset yhdistettynä siihen itsensä ylittämisen tunteeseen - uskomatonta!

Fyysisesti vaellus oli rankka, vaikka se ei edes ole yhtä raskas kuin perinteinen Inka Trail. Vaeltaminen itsessään ei olisi niin raskasta, mutta mäkinen maasto sekä monet nousut ja portaat saivat ainakin mun hengen salpautumaan vähän väliä, pohkeista ja reisistä puhumattakaan, jotka tällä hetkellä huutavat armoa. Tulipahan kunnon treeni!

Päivä 1

Aamulla lähdettiin matkaan 6:30 hostellilta. Meidän hostellilta mukaan lähti mun lisäksi kolumbialainen Karina ja englantilainen Samantha. Autossa odottivat jo porukan pojat, amerikkalainen Hass, englantilainen Ricky ja venäläinen Timor. Oppaana meillä oli paikallinen Yoel, joka myöhemmin osoittautui ihan loistotyypiksi.

Meidän Loki Hostelin yhteydessä toimivalta Loki Travelsilta oli mahdollista vuokrata vaellusvarusteita ja itse vuokrasinkin kunnon 40-litraisen repun, koska totesin mun Fjällravenin olevan liian pieni eikä sen hihnat ole ehkä ergonomisimmasta päästä. Samaten vuokrasin myös kunnon sadetta pitävän takin ja koko paketilla oli neljälle päivälle hintaa vähän reilu 10 euroa - mun mielestä pieni hinta siitä, ettei vaellus mene pilalle ainakaan huonojen varusteiden vuoksi.

Aamulla siis ajeltiin autolla muutama tunti välissä pysähtyen aamupalalle. Kymmenen maissa saavuttiin vuoren huipulle, jossa oli aika toppautua kunnon turvavermeisiin ja hypätä maastopyörien kyytiin. Ohjelmassa oli siis downhill biking, suomeksi en virallista termiä tiedä. Onkohan alamäkipyöräily ihan tyhmästi sanottu? Anyway, Lasketeltiin siis kiemuraisia vuorenrinteitä alas ja Yoelin mukaan vauhtia oli 50-60km/h, mikä kyllä tuntuikin vähintään siltä! Aika hurja fiilis oli varsinkin silloin, kun oikea kaista oli alaspäin viettävän vuorenrinteen puolella ja näit suoraan alas kiitäessäsi hirmuista kyytiä kohti seuraavaa mutkaa. Enpä olisi uskonut, että pyöräily voi olla niin siistiä!

Hölmöltä tuntuvia varusteita (polvisuojat, ylävartalopanssari, kypärä, topatut hanskat) kiitettiinkin myöhemmin yhden ryhmäläisen kaatuessa kovassa vauhdissa ja selvitessä täysin ruhjeitta! Meillä kävi tuuri ja meillä oli myös tosi hyvät pyörät, mä kun olen kuullut kauhutarinoita myös niistä yrityksistä joiden pyörien vaihteet jumittaa, jarrut ei toimi ja renkaat ovat tyhjät.

Välissä ylitettiin myös melkoinen määrä vuorenrinteitä pitkin laskeutuvia puroja ja pikkujokia, mikä takasi sen, että vuorenjuurelle saapuessamme noin 60 kilometrin kurvailun jälkeen oltiin läpimärkiä ja mutaisia koko sakki... Mutta oli se sen arvoistakin, huh!

Meidän koko poppoo kasassa, Timor, Samantha, minä, Yoel, Karina, Hass ja Ricky, valmiina taistoon!

Pakollinen egoilukuva
Pyöräilyn jälkeen saavuttiin lounaspaikalle, syötiin ja jatkettiin matkaa jalan. Ensimmäisenä päivänä nousua ei ollut kuin tunnin verran, mutta juju piilikin siinä, että se oli kokonaan vuorenrinnettä pitkin ylös. Lopulta päästiin hikisinä ja uupuneina meidän majapaikkaan, joka oli ns. "ekologinen kylä" keskellä viidakkoa. Oikea vessa löytyi ihme kyllä, mutta (jääkylmä) suihku oli taivasalla lehdistä kyhätyn kopin sisällä. Illalla olin saada hepulin ripustaessani huuhtelemiani vaatteita narulle kuivumaan, kun näädän tapainen valtava eläin juoksi mua kohti. Se oli siis ihan kuin suomalainen näätä, mutta mun mielestä monta kertaa isompi. Siinä sitten huidoin sitä kohti pyyhkeellä ja kiljuin kun se ei tuntunut pelkäävän mua yhtään, kunnes perheen tyttö juoksi paikalle ja nappasi näädän syliin - otus olikin lemmikki! Oikeesti, kuka pitää niin iljettävää otusta lemmikkinä, kysynpä vaan?

Näkymä meidän pikkukylään meidän huoneen edestä

Päivä 2

Toinen päivä oli kaikista rankin. Aamulla satoi kaatamalla aamupalaa syödessämme. Kiskottiin sadevermeet päälle, saatiin inkamaalaukset poskeen (inkajumalat suojelee ja silleen) ja kappas kummaa, kun lähdettiin matkaan vähän ennen yhdeksää, sade lakkasi! Liekö maalaukset tehonneet ja tuoneet onnea meidän päivälle?

Koko päivä käveltiin, käveltiin ja käveltiin. Muutamia rankempia nousuja oli matkalla ja alkureitti käveltiin sitä aitoa ja oikeaa inca trailia pitkin vuorenrinteellä. Siinä pikkupolkua pitkin kävellessä ei hirveästi tehnyt mieli katsella maisemia, sillä kompastuessaan olisi saanut melkoisen kyydin vuorenrinnettä alas jokeen. Tulipa taas kiitettyä korkeampia voimia siitä, etten ole korkean paikan kammoinen. Terkkuja Annille vaan ja tervetuloa inca trailille ;) Kysyinkin Yoelilta onko kukaan ikinä tippunut ja kuollut, mutta ei kuulemma, sentään.

Välissä lounastettiin ja jatkettiin matkaa vielä muutama tunti. Yhteensä päivän aikana kuljettiin seitsemän tunnin verran, matka oli noin 25 kilometriä. Fiilis oli melkoinen kun neljän jälkeen saavuttiin kuumille lähteille, joissa polskittiin ja rentouduttiin parin tunnin verran. Ihanaa!

Kuumilta lähteiltä jatkettiin autokyydillä meidän hostellille ja illalliselle. Illalla lähdettiin ulos Yoelin, Karinan, Hassin ja Rickyn kanssa katsastamaan pikkukylän huikea yöelämä. Karina tanssii salsaa ja sitähän sitten tanssittiinkin hänen opeillaan parin tunnin verran ja tyttövaje luonnollisesti tarkoitti sitä, ettei me Karinan kanssa saatu huilia yhtään. Mutta hauskaa oli! Me palailtiin Karinan ja Hassin kanssa nukkumaan jo ennen puoltayötä, toisin kuin Ricky ja Yoel, jotka jostain syystä olivat kumman vaitonaisia aamulla...

Valmiina lähtöön toisena aamuna
Näillä maisemilla lähdettiin liikkeelle

Ensimmäinen taukopaikka


Inca Trail


Lounaspäikkärit ennen kuin matka jatkuu


Ehdottoman ansaittu kuuma lähde!

Karina ja Ricky
Päivä 3

Kolmas päivä alkoi zip lineillä (mikähän lie tämäkään suomeksi, köysirata?). Ajeltiin zip line-paikalle autolla, puettiin valjaat, kivuttiin taas n. 20 minuuttia vuorenrinteitä ja sitten mentiin! Yhteensä köysiratoja oli kuusi ja niillä pääsi "perinteisen" tyylin lisäksi kokeilemaan supermania (yksi ohjaajista tuli takana ja piti jaloista niin että voit "lentää" ja nähdä koko maiseman ympärillä näkemättä valjaita ja köyttä yläpuolella) tai monkey stylea (roikutaan pää alaspäin, mun lemppari!). Olipahan hauskaa ja varmaan turha mainitakaan maisemien hienoutta? Supermanissa takana oleva ohjaaja otti videonkin matkasta, mutta mun video on yhtien ruotsalaisten kameralla jota lainasin, koska mun pieni digikamera sattui sillä hetkellä olemaan jo toisella puolella köyttä Karinalla. Enköhän mä sen sieltä kuitenkin onneksi saa. Ruotsalaiset vasta seuraa olivatkin.... Ne liittyivät meidän porukkaan aamuksi tekemään zip linen ja joivat pullolliset sprite-rommisekoitusta alle tunnissa. Tuloksena oli hyvin puhelias ja paljon halaileva Henrik ja muuten vain pölvästi Johan. Ihmettelen, että ohjaajat edes antoi niiden laskea kaikki loputkin radat.

Jiihaa

Supermaaaaan!



Ihastuttava lähikuva jossa ilmeisesti yritän alkaa jarruttaa


Zip lineilyn jälkeen lounastettiin ja loppupäivä käveltiin. Itsessään kävely ei ollut raskas, sillä se kulki tasaista junaraidetta pitkin, mutta edellispäivän trekki alkoi jo tuntua jaloissa. Illalla saavuttiin Aguas Calientes-kylään, joka on kulkuväylä Machu Picchulle. Seuraava aamu alkoi jo vähän jänskättää.

Päivä 4

Viimeisenä aamuna herättiin neljältä ja puoli viideltä lähdettiin taskulamppuinemme talsimaan kohti Machu Picchun ensimmäistä check pointia. Oltiin ennen viittä jo siellä ja itse nökötin jonon ensimmäisenä portin avautuessa viideltä. Lippu- ja passitarkastuksen jälkeen seurasi pahin osuus - noin tunnin kiipeäminen jyrkkiä portaita pitkin varsinaisen Machu Picchun portille. Olipahan tuskaa, koska ne portaat olivat oikeasti jyrkät.  Tunnin hien ja puuskutuksen jälkeen saavuttiin ylös, vaihdettiin hiestä läpimärät paitamme toisiin ja sujahdettiin porteista sisään, jossa Yoel otti ohjat käsiinsä. Yoel kierrätti meitä vähän vajaan parin tunnin ajan Machu Picchulla ja kertoili inkakulttuurista ja kaupungista. Sen jälkeen Yoelin oli aika jättää meidät ja meillä oli loppuaika vapaata kiertelyaikaa. Käytiin ohjatun kierroksen jälkeen porttien ulkopuolella syömässä meidän aamupalaeväät (Machu Picchulle ei saa tuoda ruokaa) ja paineltiin takaisin sisälle.

Me kaikki oltiin ostettu lisäksi myös 10 dollarin arvoinen lippu Huayna Picchulle, joka on siis se korkein vuori, joka näkyy aina Machu Picchu-kuvissa. Näitä lippuja myydään vain 400 kpl/päivä ja sisään lasketaan kahdessa ryhmässä, ensimmäinen kello 7 ja toinen kello 10. Me oltiin onneksi vasta toisessa ryhmässä. Kuulemma vielä viisi vuotta sitten vuorelle pääsi kiipeämään kuka tahansa Machu Picchun lipun ostanut ja kuukausittain kuoli noin 20 turistia ihmisten tippuessa portailta alas suuren ihmismäärän vuoksi - aika hurjaa!

Kipuaminen alkoi siis vähän kymmenen jälkeen ja johan oli nousu. Noin tunti siinä kestikin ja kyllä huipulle viimein päästessä oli aika ylpeä fiilis. Vuoren huipulta näki koko Machu Picchun, vauvauvau. Matkan varrella näin muutamia vanhuksia kipuamassa ylös, enkä tosiaan käsitä miten he sen tekivät kun itsekin tein jo välikuolemaa matkalla. Tosin itselläni jaloissa painoivat jo kolmen edellispäivän vaeltaminen, ehkä siinä ero...

Löysin Machu Picchulta kavereita. Yhteensä 12 laamaa tuolla kuulemma pitää huolen ettei nurmi kasva liian korkeaksi.

Karina ja symppis-Yoel

Siellä! Näin tuon kohdan oman kamerani linssin läpi ja hetkeä myöhemmin seistä nökötin jo kielekkeellä ja vasta silloin Yoel ennätti mainitsemaan, että itseasiassa se on kiellettyä aluetta... Mutta eihän se raaskinut enää kieltääkään, haha.


Kun kallistaa päätä oikealle (tai tietokonetta vasemmalle) voi huomata vuorien muodostavan ihmisen kasvojen sivuprofiilin. Tuo isoin vuori keskellä on siis Huayna Picchu.

Aamulla kuuden-yhdeksän välillä oli kiva kierrellä ympäri aluetta suurimpien turistimassojen vielä nukkuessa. Aamulla kaupunki oli myös maalauksellisen sumuverhon ympäröimä.










Huayna Picchulla, alhaalla levittäytyy Machu Picchu

Vasemmalla näkyy tie, jota pitkin pääsee autolla Machu Picchulle. Aamulla kipuamamme portaat kulkevat siis suoraan halki tuon kiemurtelevan tien. Ei ikinä enää...


Tämmösiä portaita kivuttiin tunnin verran Huayna Picchulle - kaide oli vaan joissain jyrkemmissä kohdissa.
Machu Picchu kokonaisuutena oli tietysti huikea ja ehdottomasti kaiken vaivan arvoista. Me tosin tehtiin kaikki vaikeimman kautta - perillehän olisi tietysti mahdollista päästä juna- ja bussikyydillä eikä Huayna Picchullekaan kukaan pakota kipuamaan. Jotenkin vain haluttiin tehdä se "inkojen tapaan". Ja tietysti rahaa säästääkseen, bussilippu Aguas Calientesta Machu Picchulle kun maksaa noin 10 dollaria.

Laskettiin myös, että loppujen lopuksi rahallisesti ei ole suurta väliä tekeekö Machu Picchun ihan itse yhdessä päivässä vai neljän päivän vaelluksena, kalliiksi siellä käynti tulee yhden päivän reissunakin. Junalippu Aguas Calientesiin näytti kustantavan 46 dollaria (ja varmaan sama myös toiseen suuntaan), sisäänpääsy Machu Picchulle on 60 dollaria (kuulemma, tästä en ole ihan varma) ja bussikyydit myös kalliita Aguas Calientesista Machu Picchulle ja takaisin ellei ole halukas kiipeämään. Meidän vaellus maksoi 250 dollaria, josta vähennettynä sisäänpääsy- ja junaliput sekä 35 dollarin zip line, kolmen yön majoitus ja kolmen päivän ruoat, ei itse vaellukselle ja oppaan palkalle jää juuri mitään summaa.

Itse Machu Picchulta kipusin takaisin Aguas Calientesiin jo yhden maissa - kun aamulla aikaisin sinne on jo mennyt, ei ole mitään ideaa tappaa aikaa jos paikka on jo nähty. Käytiin muiden kanssa lounaalla ja itse kävin shoppailemassa vähän perulaista käsityötä - jopa pöytäliina ja pari patalappua tarttuivat mukaan. Kyllä, mulla alkaa olla jo visio miltä mun tulevaisuuden oma koti voisi näyttää. Illalla yhdeksältä rättiväsyneinä kavuttiin junaan, josta vaihdettiin autokyytiin ja yöllä yhdeltä saavuin takaisin hostellille, jossa mun rinkka ja suurin osa tavaroista oli ollut jemmassa vaelluksen ajan.

Tämä päivä ollaan vaan laiskoteltu (jos olen ikinä väittänyt mun pohkeiden olevan kipeät, se on ollut vale, koska nyt ne on todella kipeät). Samantha ja Karina ovat mun kanssa samassa hostellissa ja illalla käytiin vähän pyörimässä Cuscossa. Itse kiikutin ompelijalle farkut, joiden vetskari on hajonnut sekä yhden paidan ja housut joissa on isot reiät. Kaikkien korjaus kustantaa alle 3 euroa - hinta jolla hädin tuskin saisi edes uutta vetoketjua Suomessa. Alunperin meinasin, että tänäiltana olisi voinut vähän maistella vettä väkevämpää, mutta nyt olen kyllä niin rättipoikkiväsynyt yhä, että ei vain kykene. Kello on täällä kohta yksitoista ja tämä tyttö on ihan valmis petiin. Kaiken lisäksi hostellin baarissa on kasariteema ja jo pelkkä musiikki saa mut voimaan pahoin.

Huomenna alkaa yhteishaku, mikä tarkoittaa myös sitä että yhden koulun ennakkotehtävät julkaistaan. Niiden pitäisi olla perillä Suomessa 3.4 mennessä, joten meinasin viettää Cuscossa niin monta yötä, että saan tehtävät tehtyä ja pistettyä postiin, jotta ne ehtisivät perille ennen palautumisajan umpeutumista. Sitten matka jatkuu Pohjois-Peruun rannikolle, jossa asetun aloilleni luultavasti muutamaksi viikoksi. Siihenkin on syynsä, mutta sen paljastan vasta sitten.

Tähän väliin vielä vähän loppukevennystä: eilen kävin hostellilla suihkussa ennen junan lähtöäja suihkun ovessa oli sellainen ruudukko-lasi-ikkuna, jonka läpihän ei siis pitäisi näkyä. Ilmeisesti kuitenkin harjailin hiuksiani siinä peilin edessä vähän turhan lähellä ovea, ilman rihman kiertämää tietenkin, ainakin oven takaa kuuluvasta vihellyksestä päätellen... Hups. Tänä aamuna taas viihdytin muita hostellin vieraita pukemalla hameen väärinpäin päälleni, jonka tietysti huomasin vasta istuessani jo aamupalalla. Miten niin väsynyt vaelluksesta? Tänään taas kaupungilla päädyin japanilaiseen muotiblogiin ja näin paikallisen mummon kyykkypissalla keskellä katua. Mitähän huomenna vielä?

Hyvää yötä kaikille!


Tunnisteet:

2 kommenttia:

4. maaliskuuta 2013 klo 17.04 , Blogger Kaarina kirjoitti...

Moi. Löysin sun blogin kolme päivää sitten, ja olen nyt ahminut sen läpi lähes yhteen menoon. Nyt jo harmittaa, että ei ole lisää luettavaa, vaan pitää reaaliajassa odotella, että postaisit... ;)

Tykkään siis todella paljon sekä sun kirjoitustyylistä, että tuosta sun reissusta. Itse olen jo yli tuplasti sinun ikäinen, mutta koko ikäni olen haaveillut juuri tuollaisesta reissusta, saamatta sitä toteutettua. Ehkä jonain päivänä minäkin; joissain kohdissa mainitsit tavanneesi vanhempiakin kiertolaisia. Siihen saakka huvitan itseäni lukien teidän muiden reissuista, ja laittaen korvan taakse kaikkia niitä paikkoja, missä sitten joskus pitää käydä sekä elämyksiä, mitkä sitten joskus pitää kokea.

Kiitos, kun jaksat kirjoittaa näinkin tiuhaan, ja tosi mukavalla tavalla! Ja ihanaa loppumatkaa!!! :)

 
4. maaliskuuta 2013 klo 18.26 , Blogger Laura kirjoitti...

Voi, kiitos Kaarina ihanasta kommentista! Mukavaa, että mun blogista on iloa muillekin kuin omille uteliaille kavereilleni ja perheelleni.

Kaikki on mahdollista, tarvitaan vain vakaa päätös toteuttaa reissu. Ainakin kaikille suomalaisille maailmanympärysmatka on ihan mahdollinen ajatus jos vain tarpeeksi sitä haluaa. Tosiaan, itse olen tavannut muutaman muun maailmanympärysmatkalaisen ja jokaikinen heistä on ollut vähintään kolmikymppinen, joten minä se poikkeus tässä taidan olla. Alle kaksikymppisiä olen tavannut vain ihan muutamia ja heistä kaikki okivat lyhyemmillä reissuilla Aasiassa tai Australiassa ja yleensä hyvin alkoholinhuuruisilla sellaisilla... Eivät anna aina kovin imartelevaa kuvaa nuorista reppureissaajista.

Ehkä huikein esimerkki on Laosissa tapaamani 72-vuotias hollantilaisrouva, joka reissasi ympäri Aasiaa neljän kuukauden ajan yksinään. Siinä oli jo asennetta!

Kiitos!

 

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu